"You are your greatest asset. Put your time, effort and money into training, grooming and encouraging your greatest asset."

- Tom Hopkins

9.9.2014

love your curves and all your edges, all your perfect imperfections

Ai vitsit että olen odottanut tätä hetkeä! Pitkin viimeistä puolta vuotta on ollut monta hetkeä, että olen halunnut avata bloggerin hallintapaneelin ja klikata Uusi teksti ja alkaa kirjoittaa.. Niin monta hetkeä, että on ihan hölmöä, etten siitä huolimatta ole saanut aikaiseksi kirjoittaa omaan blogiini. Mitä ihmettä?! Mikä sitä estäisi? Jaa-a, varmaan se sama juttu, mikä estää niin montaa asiaa tapahtumasta, jos vain antaa: oma mieli. Nyt kävi houkutus kuitenkin liian suureksi ja päätin uhmata itseäni. Ei haittaa, vaikken ole tässä yhtä hyvä kuin joku muu. Tämä on minun blogini ja saan kirjoittaa tänne ihan niin tyhmiä asioita kuin ikinä haluankaan! Tästä on hyvä jatkaa säännöllisen epäsäännöllistä kirjoittelua :)

Syynä tähän suuuureen haluun saada avautua oli äskeinen lenkkini. Olin jo lähellä kotiani, mutta usein mielelläni käyn heittämässä yhden pienen kätevän kiekan tuossa matkan varrella. Nyt niillä vaiheilla, kun pitää tehdä päätös kääntyäkö kiekalle vai jatkaako kotia kohti, olin aivan lopussa. Fyysisesti tuntui, että keuhkot eivät vaan suostu ottamaan tarpeeksi happea kerralla sisään. Ehkä vika on tavassani hengittää, ehkä se on liian pinnallista? Tai sitten olin vetänyt omalle kuntotasolleni hieman liian kovaa vauhtia hetki sitten, mutta sille en voinut mitään, tuli vaan niin järjettömän hieno biisi, että oli pakko antaa mennä ;)

Joka tapauksessa, tapahtui jotain käänteentekevää. Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan (moneen vuoteen?!) päätin (melko) tyynesti jatkaa kiekalle, mutta kävellen. KÄVELLEN. Minä. Kesken lenkin. Kaikki alkoi aikanaan Sports Trackeristä. Että on muka hirveän hankalaa lähteä kävelemään kesken juoksulenkin, kun miten sen nyt sitten muka merkkaisi sinne treeneihin ja keskinopeuskin laskee ja yhy-yhy. Näin ollen aina, kun olisi pitänyt hidastaa ja kävellä hetki siksi, ettei vain yksinkertaisesti olisi jaksanut juosta, tuntui se aivan järkyttävän isolta häviöltä, luovutukselta, luuseriudelta. Nyt vähän jo naurattaa, että miten pienestä sitä saakaan ongelman, kun vaan tekee. Mutta oikeasti, tuo pakkomielle on toisinaan jopa saanut luopumaan ideasta lähteä juoksulenkille, koska olen tiennyt ettei kuntotaso kestä koko lenkkiä juosten, joten parempi lähteä suorin tein vain kävelylle (tai jäädä sohvalle). Voisi hävettää typerä ajattelutapani näin jälkikäteen ajateltuna, mutta.. :D Noh. Olen vain ihminen :)

Siinä minä sitten kävelin viimeistä kilsaani, naama paloauton punaisena ja hiestä valuen, hengitys huomattavasti raskaampana kuin mitä sellainen kävelyvauhti olisi kaivannut. Huomasin harmittelevani joka kerta kun joku tuli vastaan. Mitä toikin nyt ajattelee, luuleekohan se, että mä olen ihan rapakuntoinen. Varmaan nauraa näille mun juoksu-kompressio-sukillekin, et hittoako mä yritän näyttää sporttiselta ja pitää tämmösiä, kun kuitenkin vaan kävelen. Mihin niitä silloin muka tarvii. Hiton trendipelle. Siinä vaiheessa kun oikeasti rekisteröin omat ajatukseni, vähän kyllä kieltämättä järkytyin. Mitä hemmettiä?! Mistä lähtien kukaan on jaksanut käyttää omaa elämäänsä MUN asioiden pohtimiseen? Ei varmasti mistään. Ja toisekseen, mistä lähtien mä olen jaksanut välittää vaikka joku jaksaisikin märehtiä mun punaisia poskia ja kompressiosukkia kävelylenkillä! (Älkää kukaan ottako paineita kompressiosukista kävelylenkillä, varmaan kukaan muu kuin mun epävarma pääni ei keksi pohtia moisia :D Ja ei, en itse arvostele muita lenkkeilijöitä, hyvä jos edes vilkaisen vastaantulijoita kun keskityn omaan juttuuni.)

Sitten tajusin mistä lähtien. Siitä lähtien, kun kilot alkoi kerääntyä. On tää huikeeta! Olen normaalipainoinen (no, siellä ylärajoilla), mutta silti ylimääräiset kilot on saaneet niskaperseotteen mun itsevarmuudesta! Silloin kun olin vielä itselleni normaalin kokoinen, olin teini-iän itsetunto-ongelmista eroon päästyäni todella itsevarma ja osittain sen takia myös todella onnellinen. Oli ihanaa kun ei tarvinnut yhtään miettiä mitä joku muu saattaisi minusta miettiä, koska olin itse itseeni tyytyväinen. Myöhemmin olen luullut olevani henkisesti tyytyväinen ja kunnossa, mutta ulkomuotoisesti vähän, noh, työntekoa vailla. Nyt vasta kunnolla tajusin, että tämä tyytymättömyys ulkomuotoon on häirinnyt myös tuota henkistä puolta ja itsevarmuuteni on osittain kadonnut. Hurjaa.

En ihan tiedä oliko tällä tekstillä nyt sen enempää päätä kuin häntääkään, mutta tunsin suurta tarvetta saada sanoa ”ääneen” sanottavani. Toisaalta voi myös olla, että juuri nyt minulla vasta on voimaa sanoa sanottavani ja myöntää tuo asia, niin itselleni kuin muillekin. Tässä parin viikon ajan on syömiset ja liikunnat olleet erityisen hyvässä kunnossa, ja painokin on karannut tuolta 66 hujakoilta 65:een. Eihän se tietysti vielä tarkoita mitään, mutta mulla on yksi pieni salainen ase, joka toivottavasti auttaa mua pääsemään sinne missä on hyvä olla. Mutta koska tämä kirjoitus nyt vähän karkasi käsistä ja on näköjään pidempi kuin nälkävuosi, niin voisin kertoa siitä joku toinen kerta. Toivottavasti pian ;)

2 kommenttia:

  1. Huikeeta sä oot täällä taas! Mäkin voin sanoa että mulla on välillä kans sama fiilis lenkillä jos oon vetäny lujaa ja oon possunpunainen ja kun himmaan niin hävettää jos joku tulee vastaan. Kun terveellä järjellä ajattelee niin so what jos on aikaa keskittyä toisiin kun itse treenaa niin eihän se tyyppikään kovin urheilullinen ole? :D
    Mutta jesh jatkossa saan sunkin postaukset jälleen lukuuni whipii! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kiva kommentti, iso kiitos! Kiva että mun höpötykset jaksaa viihdyttää :)

      Aivan loistava pointti, ei tosiaan kovinkaan intensiivinen treeni olisi toisellakaan, jos ehtisi samalla miettiä ikäviä asioita muista :) Eikä taida olla kovin kiva elämä muutenkaan, jos tarvii omaa fiilistään pönkittää miettimällä toisista pahaa.

      Poista